Mies meni eilen töihin loman jälkeen. No, minä en mennyt, arvatenkaan. Hassu fiilis, niin monena vuotena olen surrut kesän loppumista ja arjen tuloa sekä ahdistunut töistä, että tuntuu lähes laittomalta olla kotona. Ihan silkaksi lomailuksi tätä tuskin voi sanoa, mutta ainakaan ei tarvise koko päivää viettää neljän seinän sisällä.
En todellakaan haikaile töihin, mutta onhan tämä nyt hieman erilaista kuin kuvittelin. Kuvitelmissani lapsi nukkuu päiväunia n. 3 tuntia, vaunuttelemme koiran kanssa kaikessa rauhassa, käyn ehkä kahvilassa jne. jne. mitä noita kuvitelmia nyt on. Tämän kuuden viikon aikana, on kuitenkin käynyt selväksi, että 3 tunnin päikkärit eivät ole vakio (paitsi mökillä), päivällä nukutaan, miten nyt sitten nukutaan. Parhaimmat unet tulevat kantorepussa.
Vaikka en todellakaan mieti töihin paluuta tässä vaiheessa, kuulin uutisia työrintamalta, kun puhuin esimieheni kanssa puhelimessa. Jos palaan töihin entiseen työhöni, en yllätys yllätys, palaakaan fyysisesti vanhaan työpaikkaani. Luvassa on taas muutoksia ja työpaikkani siirtyy ihan muualle syyskuusta alkaen. Käytännössä siis eri toimipiste, uudet työkaverit. Työni on muuttunut niin paljon näiden vuosien aikana, että tämä viimeisin muutos tarkoittaisi sitä, että en todellakaan enää tekisi sitä työtä ja niiden ihmisten kanssa, mitä alunperin ajattelin ja halusin.
Minulla on töissä ollut työkavereita ja työkavereita. Muutos tarkoittaisi sitä, että jäisin työskentelemään vain niiden työkavereiden kanssa. Niiden ihmisten parissa, joiden kanssa minulla ei ole muuta yhteistä kuin työ. No, ehkä yhden kanssa muutenkin, mutta silti. Ne hyvät tyypit ja koko se työyhteisö jäisivät vanhaan paikkaan. Olen pettynyt ja helpottunut. Osaltaan tämä tukee päätöstäni olla palaamatta takaisin. No, palataan näihin pohdintoihin 1,5 vuoden kuluttua.
Huomenna on jälkitarkastus. Josko sen innoittamana saisin irti vielä kolmannen osan synnytyskertomuksestani. Toivossa on hyvä elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mikä on sinun tarinasi?