Siitä, että ei ehdi kirjoittamaan blogia töissä iltaisin kotona tai saati lukemaan muiden tekstejä.
Siitä, että gradun piti olla valmis huhtikuussa ja huhtikuuta on enää kovin vähän jäljellä.
Siitä, että hcr on ihan pian, ihan liian pian ja juoksukausi on vasta alkanut ja nyt jo pitäisi keventää harjoittelua.
Anteeksi, mutta nyt minun on poistuttava kirjoittamaan tutkielmani loppuun ja juostava vielä joitain lenkkejä, jotta lenkkarit mukautuvat kunnolla jalkaan. Viisaampi olisi toki ostanut ne uudet kengät puoli vuotta sitten.
Palataan ensi viikolla ja hyvää vappua jo etukäteen!
Ps. Mistä tietää olevansa vanha? Siitä, että tapaa ensimmäisen tutkinnon aikaisen opettajansa, joka kertoo lastensa olevan jo lähes täysi-ikäsiä. Mitä ihmettä? Nehän olivat ihan vasta taaperoita. Ja miten voi olla, että ne ovat vanhentuneet, mutta minä olen edelleen 20?
Päädyin eilen lukemaan vanhoja päiväkirjojani. Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti ala-asteelta alkaen. Osa niistä on lapsuudenkodissani kaapin uumenissa, osa seurannut mukanani muuttojen läpi. Ensimmäisenä vastaan sattunut alkoi siitä vuodesta, kun asuin poissa Suomesta. Miten riipaisevaa tekstiä olin osannut kirjoittaa. Päiväkirja alkoi suurin piirtein siitä kohtaa, kun olin lomalla Suomessa. Koko sen loman ajan koin vain hillitöntä kaipuuta takaisin kotiin. Eli ulkomaille. Kun sitten loma päättyi ja palasin takaisin, olin kirjannut dramaattisesti: "Niin ihana päästä takaisin kotiin." Koin silloin, että minulla ei ollut Suomessa mitään, miksi olisin halunnut sinne palata / jäädä. Koko elämäni oli muualla. Ja niinhän se silloin olikin.
Kirjoitin sivukaupalla kuvauksia rakastumisen aiheuttamista tunteista, analysoin jokaista ajatustani ja tunnettani. (Täytyy kylläkin tunnustaa, että eilen lukiessani harpoin näiden siirappisten analysointien ylitse, nimittäin ne tuntuivat aika noloilta näin jälkeenpäin.) Olin rakastunut yhtä aikaa ystäviini, uuteen kotimaahani ja silloiseen poikaystävään. Kaikkea piti hehkuttaa ylisanoin.
Aikani ulkomailla heiluttuani, jouduin (minut lähestulkoon pakotettiin, tai siltä se silloin tuntui) palaamaan takaisin Suomeen opintojen ja työsuhteen päättymisen vuoksi. Jatkoin kuitenkin päiväkirjoissani traagisen rakkaustarinani kuvailemista yksityiskohtaisesti. Etäsuhde meinasi hajottaa rakastuneen naisen pään, kun sitten äkkiä. Hän vain katosi! Oma muistini on tässä kohden hieman hämärtynyt. En muista, että se olisi ihan päivässä tapahtunut, siis eromme, mutta päiväkirjan mukaan kyllä. Edellisenä päivänä koin sydäntäraastavaa ikävää ja seuraavana päivänä olin kirjoittanut lyhyesti: Se on ohi, uudet tuulet puhaltavat. And then what not happened?* Sen jälkeen päiväkirjan luku meni aika tylsäksi, koska kuvailin sivukaupalla (jälleen kerran) viinanhuuruista opiskeluaikaa. Miten tuli sekoiltua missäkin bileissä ja ketä siellä oli paikalla.
En osaa enää käyttää niin dramaattista tai edes kuvailevaa tekstiä kuin kymmenen vuotta sitten. Osa kirjoituksistani oli lähestulkoon runollisia. Näiden yksityiskohtaisten kuvausten lisäksi olin kirjoittanut novellimaisia tarinoita, jotka olivat siis täysin fiktiivisiä. Hyvin lyhyitä, kauniita tekstejä. Jopa itseni mielestä.
Päiväkirjoista huomaan myös sen, että minulla on tainnut olla hyvin myöhäinen murrosikä. Tai se on jatkunut hyvin pitkälle. Koettelin jatkuvasti omia (ja muiden) rajoja. Ulkomaillekin lähdin ihan hetken mielijohteesta. En tuntenut sieltä ketään tai en edes tiennyt, mitä lähden tekemään. Menolippu kourassa ja matkalaukku toisessa lähdin menemään. Muistan, että äitini vei minut aamulla lentokentälle ja jäi sinne pyyhkimään silmiään, kun itse katosin turvatarkastukseen ainoana ajatuksena "jee, vapaus".
Olen tavallaan iloinen, että olen kirjannut kaiken tunnollisesti ylös. Päiväkirjaa lukiessa tein tavallaan menneisyys matkailua. Se synnytti haikeutta. Hieman yli kaksikymppisenä luulin ymmärtäväni elämästä kaiken. Kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, miten vähän silloin ymmärsinkään. Ja se oli ihan hyvä niin.
Jotenkin oheinen biisi sopii tähän tunnetilaan ja maanantaibiisiksi.
Paasto päättyi itselläni pitkäperjantain iltana. Söin sitä mainostamaani hakattua maksaa eli Gehackte leberiä. (Jos osaa saksaa, niin ruoasta tarkemmin täältä.) Lisäksi söin hieman naudan lihaa. Myös lauantaina, sunnuntaina ja maanantaina tuli syötyä lihaa. Jouduin pettymään, koska olin odottanut sylki suuhun fiilistä ja suurin piirtein tajunnan räjäyttävää kokemusta, mutta sitä ei tullut. Maksa oli luonnollisesti äärimmäisen hyvää ja sunnuntain lammas suli suussa, mutta jotain jäi puuttumaan, tai oikeastaan, jotain kivuliasta tuli kaupan päälle. Olin viikkoja haikaillut lihapatojen äärelle ja sitten, kun sitä herkkua sain napaani, vatsaa vain kiristi. Kirjaimellisesti. Sain nimittäin seurakseni tutut ylävatsavaivat ja refluksioireet, jotka olivat pysyneet poissa koko kuukauden. Liharuoka vaan sulaa aika paljon kasvisruokaa huonommin.
Paaston päättymisen jälkeen iloitsin siitä, että saan taas työpaikan henkilöstöravintolassa syödäkseni ravitsevaa ruokaa. Hyvästi limainen kasviskeitto tai teolliselta maistuvat tomaattikeitto. Paitsi että nopea silmäily tämän viikon ruokalistaan kertoo, että jo tällä viikolla, on useampana päivänä tarjolla ihan oikeaa kasvisruokaa kuten kasvis-soijawokkia tai tomaatti-mozzarella-perunavuokaa. Ilmeisesti valitukseni on kuultu. Tosin kahtena muuna päivänä onkin sitten tarjolla pinaattista kasviskeittoa. Uu jeah.
Asetin itselleni joitain tavoitteita silloin, kun paasto alkoi. Halusin opetella laittamaan hyvää kasvis- ja kalaruokaa. Halusin kokeilla soijarouhetta jauhelihan sijaan ja halusin kokeilla erilaisia kikhernejuttuja. No, miten kävi? Kalaruokaa laitoimme todella paljon. Useimmiten se oli lohta, mutta satunnaisesti käytimme myös lahnaa, siikaa tai kuhaa. Pakasteseitiä en saanut kokeiltua kertaakaan. Kerran tein itse pinaattilettuja. Soijarouhetta tuli kokeiltua ja se tuli hyväksi havaituksi. Tein mm. useamman kerran täytettyjä kesäkurpitsoita ja paprikoita. Kikherneiden kanssa ei sujunut niin hyvin. Teimme kerran falafeleja ja hummusta, mutta siihen se jäi. Hummusta pitää tehdä kyllä useammin.
Suunnittelin etukäteen, että kun paasto päättyy, ensimmäinen arkiruoka, jota teen, on nakkikastike. No, eipä taida olla. Suunnittelimme eilen tämän viikon syömisiä ja aika kasvisvoittoisilta ne vaikuttavat. Hyvä niin! En silti kokonaan hylkää lihaa, mutta ehkä sitä tulee säästeltyä viikonloppuihin.
Olen surkean huono kirjoittamaan. Ajatuksen tasolla suollan juttuja kyllä jatkuvasti ja aloitettuna on varmaan parikymmentä kirjoitusta, mutta niiden saaminen julkaistavaan kuntoon ei onnistu. Pahoittelut.
Ilon aiheita sentään löytyy paastosta, jonka olen suorittanut kunnialla lävitse lankeamatta kertaakaan. Paitsi kerran, viikonloppuna, kun olimme vanhempieni luona ja tarjolla oli riistaa. Maistoin sitä pikkuriikkisen. Muuten tyydyin syömään pannulla nopeasti paistettua lohta kolmena päivänä peräkkäin. Mutta yhteenvetona voin todeta, että hieno suoritus kaiken kaikkaan.
Olen oppinut käyttämään soijarouhetta. Alun kankeuden jälkeen hiffasin jujun olevan maustamisessa. Viime viikolla mieheni teki taivaallista chili con carnea tai oikeammin siis chili sin carnea. Soijarouhe korvasi jauhelihan. Mausteita piti kuulemma laittaa vielä vähän, vielä vähän, vielä vähän... Mutta uskokaa, se oli t-o-d-e-l-l-a hyvää. Olisin tarjonnut maistiaisia, jos olisin näin blogin välityksellä voinut.
Odotan silti perjantaita ja sitä, että kello tulee n. 21.00 ja saan syödäkseni mm. jauhettua maksaa ja muita perinnepöperöitä. Mm...
Ja sopivasti alkoi netti kiukutella, atk on rikki! Suostunee julkaisemaan tämän ehkä...
