maanantai 16. huhtikuuta 2012

Haikeutta

Päädyin eilen lukemaan vanhoja päiväkirjojani. Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti ala-asteelta alkaen. Osa niistä on lapsuudenkodissani kaapin uumenissa, osa seurannut mukanani muuttojen läpi. Ensimmäisenä vastaan sattunut alkoi siitä vuodesta, kun asuin poissa Suomesta. Miten riipaisevaa tekstiä olin osannut kirjoittaa. Päiväkirja alkoi suurin piirtein siitä kohtaa, kun olin lomalla Suomessa. Koko sen loman ajan koin vain hillitöntä kaipuuta takaisin kotiin. Eli ulkomaille. Kun sitten loma päättyi ja palasin takaisin, olin kirjannut dramaattisesti: "Niin ihana päästä takaisin kotiin." Koin silloin, että minulla ei ollut Suomessa mitään, miksi olisin halunnut sinne palata / jäädä. Koko elämäni oli muualla. Ja niinhän se silloin olikin.

Kirjoitin sivukaupalla kuvauksia rakastumisen aiheuttamista tunteista, analysoin jokaista ajatustani ja tunnettani. (Täytyy kylläkin tunnustaa, että eilen lukiessani harpoin näiden siirappisten analysointien ylitse, nimittäin ne tuntuivat aika noloilta näin jälkeenpäin.) Olin rakastunut yhtä aikaa ystäviini, uuteen kotimaahani ja silloiseen poikaystävään. Kaikkea piti hehkuttaa ylisanoin.  

Aikani ulkomailla heiluttuani, jouduin (minut lähestulkoon pakotettiin, tai siltä se silloin tuntui) palaamaan takaisin Suomeen opintojen ja työsuhteen päättymisen vuoksi. Jatkoin kuitenkin päiväkirjoissani traagisen rakkaustarinani kuvailemista yksityiskohtaisesti. Etäsuhde meinasi hajottaa rakastuneen naisen pään, kun sitten äkkiä. Hän vain katosi! Oma muistini on tässä kohden hieman hämärtynyt. En muista, että se olisi ihan päivässä tapahtunut, siis eromme, mutta päiväkirjan mukaan kyllä. Edellisenä päivänä koin sydäntäraastavaa ikävää ja seuraavana päivänä olin kirjoittanut lyhyesti: Se on ohi, uudet tuulet puhaltavat. And then what not happened?*  Sen jälkeen päiväkirjan luku meni aika tylsäksi, koska kuvailin sivukaupalla (jälleen kerran) viinanhuuruista opiskeluaikaa. Miten tuli sekoiltua missäkin bileissä ja ketä siellä oli paikalla.

En osaa enää käyttää niin dramaattista tai edes kuvailevaa tekstiä kuin kymmenen vuotta sitten. Osa kirjoituksistani oli lähestulkoon runollisia. Näiden yksityiskohtaisten kuvausten lisäksi olin kirjoittanut novellimaisia tarinoita, jotka olivat siis täysin fiktiivisiä. Hyvin lyhyitä, kauniita tekstejä. Jopa itseni mielestä.

Päiväkirjoista huomaan myös sen, että minulla on tainnut olla hyvin myöhäinen murrosikä. Tai se on jatkunut hyvin pitkälle. Koettelin jatkuvasti omia (ja muiden) rajoja. Ulkomaillekin lähdin ihan hetken mielijohteesta. En tuntenut sieltä ketään tai en edes tiennyt, mitä lähden tekemään. Menolippu kourassa ja matkalaukku toisessa lähdin menemään. Muistan, että äitini vei minut aamulla lentokentälle ja jäi sinne pyyhkimään silmiään, kun itse katosin turvatarkastukseen ainoana ajatuksena "jee, vapaus".

Olen tavallaan iloinen, että olen kirjannut kaiken tunnollisesti ylös. Päiväkirjaa lukiessa tein tavallaan menneisyys matkailua. Se synnytti haikeutta. Hieman yli kaksikymppisenä luulin ymmärtäväni elämästä kaiken. Kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, miten vähän silloin ymmärsinkään. Ja se oli ihan hyvä niin.

Jotenkin oheinen biisi sopii tähän tunnetilaan ja maanantaibiisiksi.

Kyllikki

*lainaus tuntematon

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikä on sinun tarinasi?